sunnuntai 30. syyskuuta 2012

Minut on tuomittu Saaraksi


Minusta on tulossa Saara eikä siihen tällä kertaa tarvita edes suolaa, kunhan jäykistyn tähän sohvalle pikkuhiljaa liikkumattomaksi hullunkuvatukseksi jota voivat sitten tulevat jälkipolvet luokkaretkillään käydä pällistelemässä. Puolittain makaavassa asennossa ja kädet läppärin näppäimistöllä, sylissä kyltti; ”Tältä näytti 2000 – luvun ensimmäisen kymmenyksen taitteessa elänyt kahjo, jonka nimi on jäänyt hämärän peittoon osittain siitä syystä ettei väestörekisterikeskuksen arkistoissa ole mitään mainintaa ko. epatosta – tunnetaan niin sanottuna vahingonlaukauksena”. Aivot ja aistit tietysti pelaavat sillä minut on tuomittu siihen tilaan ikuisiksi ajoiksi. Niinpä siinä sitten tuijottelen avoimin silmin kersalaumaa joka kälättää kotisohvani edessä, toisten tökkiessä minua silmämuniini ”Onpa aidon tuntuiset” - lauseiden säestyksellä ja toisten tunkiessa purukumia sieraimiini puolestaan ”Vittu tänne menisi vaikka kuinka monta pakettia – jäystäkää lisää” - lauseiden säestyksellä. Oi ihanuutta! Ilkeämielisimmät pilkkaavat isoon ääneen korviani, joidenkin tyttöjen kuitenkin sanoessa kadehtien; ”siis hei, arvaa oisko noihin saanut monta läväriä ja noissa ois pysynyt ne retrokilluttimetkin”. Kyseinen naaraanalku tarkoittaa varmasti muinaisina aikoina (70 – ja 80 – luku. Huom! Ko. nuorten mielestä muinaisina aikoina, ei meidän) roikkuneita helvetin renkaita joita tavataan enää lihakarjateollisuudessa ja sielläkin vain sonnien ja ängrybirdseistä isompien eli ängrycow:ien nenässä. Ikään kuin kakarat eivät olisi saaneet tarpeeksi rienaamisestani, heidän täytyy vielä hypistellä ja nyppiä alehallista hankkimaani asua johon kuuluu kaikki kiinalaisen taidonnäytteen kappaleet aina sukista pipoon, pipoa pidän nimittäin sisälläkin etteivät ulkovallat pysty lukemaan ajatuksiani satelliittien välityksellä.

Näin sitten istun tässä sohvalla ikuisesti, näen vuosisatojen vaihtuvan ja kansakuntien tuhoutuvan sillä minähän en mätäne, kiitos muutaman vuosikymmenen ryyppyputken. Olen säilönyt itse itseni paremmin kuin formaldehydi ja säilyn ikuisesti, tuhoutumatta. Edessäni käy valtionpäämiehiä kysymässä neuvoa kun ensin ovat ajaneet kansansa asiat ihan vitulleen ja nyt heidän päitään vaaditaan vadille. Siksipä ihmettelenkin että miksi joukossa ei näy yhtään suomalaista johtavaa poliitikkoa, heillähän pitäisi olla kausikortti luokseni, perkele sentään. En vastaa koska minut on tuomittu puhumattomaksi mutta he tekevät omat johtopäätöksensä helvetillisten sierainteni värinästä joita ilmavirta heiluttaa jatkuvasti. Tästä syystä monet vaeltajat jotka käyvät vuosittain luonani, väittävät minun elävän ja tavallaanhan se pitääkin paikkansa, en vai kykene liikuttamaan ainuttakaan lihasta kropassani. Kosmetiikkateollisuuden edustajat tulevat aina juuri ennen kuin näytteillä oloaikani päättyy (Se on muuten ma – pe 06.00 – 22.00, la 12.00 – 18.00 ja su 12.00 – 16.00) ja koittavat nyppiä ihoani saadakseen omiin laboratorioihin näytteitä joilla selvittää ikuisen ihon salaisuudet. Saatana kun pystyisin puhumaan niin voisin kertoa heille ettei siihen tarvita kuin Baikal – järven verran keskiolutta, makkaraa, lisää viinaa ja muita päänsekoitteita niin eiköhön se siinä ole. Alkuvaiheessa saattaa valheellisesti esiintyä punanenäisyyttä mutta kyllä se puna siitä tasoittuu koko kropan käsittäväksi, olkaa huoleti.

Sylissäni olevassa läppärissä on pidetty jatkuvasti virrat päällä ja näytöllä näkyy keskeneräinen blogini jossa kitisen turhista selkävaivoistani vaikka ihmisillä on oikeita ja vakavia vaikeuksia. Oikein vituttaa etten kerinnyt deletoimaan tekstiä, nyt saan kuulla päivittäin vierailijoiltani jotka vilkaisevat näyttöä, olevani itsekeskeinen kusipää ja he yleensä lyövät jollain. Viimeksi yksi eläkeläismummu vetäisi sellaisella metallisella, metrin korkuisella kynttilänjalalla (niitä on kaksi, kynttilät palavat molemmin puolin meikäläistä) otsalumpioon että kumahtaa. Tekee helvetin kipeää pitkän aikaa enkä pysty reagoimaan mitenkään. Normaalisti jengi tumppaa röökinsä otsikkooni tai jompaan kumpaan silmämunaan - aivan sama, sattuu se silti. On hellyttäviäkin hetkiä, eräänä aamupäivänä nuori äiti tuli pienen lapsensa kanssa katsomaan minua ja tämä lapsonen kiipesi rohkeasti syliini esittäen joululahjatoivomuksiaan. Koska olen hiljaa, lapsi kysyy toistamiseen ja kysyy vielä kolmannenkin kerran mutta pysyn vaiti, tuomittu kun olen. Silloin palaa ryttyapinalta hermo ja hän työntää pienen nyrkkinsä jumalattomaan sieraimeeni, uhkaa kertoa oikealle joulupukille minusta ja lupaa vielä tulla oikean pukin kanssa leipomaan minua turpaan. Pysyn vaiti, kuulen äidin vain huomauttavan lapselleen mitä on sovittu kiroilemisesta ja nenänkaivuusta. Olen hiljaa ja huolissani kasvatuksesta, joulupukin kanssa saa hakata ketä vaan kunhan muistaa ettei kaiva nenää, no niinpä juuri. Oi aikoja!

Kerran kuussa olen poissa näytteiltä yhden sunnuntain, silloin minut pestään. Yltäni riisutaan kaikki vaatekappaleet ja koska olen jäykistynyt istuvaan asentoon, minut nostetaan pesuhallin lattialle istumaan. Sitten alkaa pesu; ensin päällleni heitetään noin kolmekymmentä litraa raakaa lipeää ja työmiehet laittavat tupakiksi tai lähtevät kahville ”Annetaan sen vaikuttaa” - lauseen saattelemina. Tuon perkeleen lauseen olen kuullut jo aikojen alusta ja täytyy sanoa ettei lipeä ole menettänyt tehoaan vuosisatojen kuluessa vaan polttaa aivan helvetisti nytkin. Istua törötän siinä lattialla ikenet valkoisena ja pallit savuten aina siihen asti kunnes pesuporukka suvaitsee tulla kahvilta tai missä lie ovat olleetkin. Sitten seuraa painepesuria about puolisen tuntia ja niin vitun kovalla paineella että lentelen pitkin betonilattiaa kuin puinen patsas joka minä melkein olen. Kallo kumajaa seiniä peittävään laatoitukseen ja pergamenttia muistuttava ihoni kahisee liukuessaan pitkin lattiaa mutta en valita kun en voi. Viimein minut kuivataan ja puetaan, nostetaan istumaan paikoilleni ja kynttilät puhalletaan sammuksiin. Jään yksin pimeyteen odottamaan huomista päivää joka on täysin samanlainen kuin tämäkin päivä.

Näin, muistakaa lähimmäistänne ja olkaa armeliaat blogikirjoittelussanne ettei teille käy näin. Minä tietysti olen tottunut asioiden kyntämiseen mutta tuo tulevaisuus alkaa olemaan jo siinä ja siinä... ei vaan, ajattelin kirjoittaa tämän jo nyt kun aamulla on lääkäri heti aikaisin ja jos selkäni jäykistyy tästä vielä piirunkin verran, voi olla tämä kirjoittaminen suht hankalaa. Ajatelkaa positiivisesti ja olkoon polkunne teille kevyet, te rakkaat Luostarin asukkaat ja muut matkaajat.

4 kommenttia:

  1. Eikö olekin kiva olla Todellisena Esimerkkinä tuleville polville...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No se on juuri sitä mitä mä olen aina halunnut ;)

      Poista
  2. Pyydät sitten semmoiset tropit, että tuntuu. Te miehet olette nihkeitä ottamaan lääkkeitä. Aviosiippaani nro 2 iski sama tauti kuin sinullekin. Töihin hän on ilmeisesti raahautunut (se hullu), koska täällä ei ristinsielua näy minun lisäkseni. Jollei sitten makaa autotallissa. Sieltäpähän löytyy, kun tulee asiaa seuraavan kerran.
    Luostarissa on nyt niin hiljaista, että pakko palata vanhaan työhön avustamaan jalkojen katkaisuissa.
    Paranemisia! <3

    VastaaPoista
  3. Kiitos! Pakko kyllä pyytää jotain tykkyä sillä pitäisi olla maailmalla menossa ja tämä selkä ei muuta kuin jäykistyy vaan. Ei hyvä.

    VastaaPoista

Rienaustasi arvostetaan joten ...

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...