perjantai 23. marraskuuta 2012

Olen rakastunut läskiä lennättävään, F5 - luokan hurrikaaniin


Tavaraa lentää päätäsi ja kroppaasi kohden jatkuvalla syötöllä, ilma on sakeana kukkaruukkuja, kirjoja, muistoesineitä ja kanadanhanhia. Silti seisot tyynesti paikallasi ja katselet tuota tummaa hurrikaania tässä vaiheessa ainoalla näkevällä silmälläsi, toinenhan on muurautunut umpeen. Mikäli rajuilma puhkeaa keittiön puolella, ei ole tavatonta että ilmojen halki tulla viipottaa tarjousläskiä, jauhoja ja olenpa kerran seissyt murosateessakin. Siinäpä sitä oli Snap,Crackle and Pop – tunnelmaa kerrakseen. Vaikka valut verta monesta kohtaa ja uudet arvet koristavat jo muutenkin ravihevosen kylkiä muistuttavaa kroppaasi, et voi olla hymyilemättä tuolle tappavalle raivolle jonka tuo sataseitsemänkymmentä senttinen tuonelan trombi saa aikaan. Se hymy, joka vilpittömästi ja ilman pahoja taka-ajatuksia nousee huulillesi, onkin se saatanallinen virhe. Juuri kun luulit selvinneesi F4 – luokan tornadosta, se hymysi nähdessään nousee aina F5:seksi ja vitun paljon isommaksi. Tässä vaiheessa myös kodin isompaa irtaimistoa on ilmatila täynnä. Keinutuolia, kapioarkkua ja keittiön pientä radiota tulee niin käsittämättömällä nopeudella että väistämisyrityset ovat turhia. Taistelet vastaan niin kauan kunnes tulee se viimeinen niitti (yleensä yksi suht painava rahi) ja vaivut tajuttomana maahan.

Sitä se on, interaktiivista rakkautta. Ei tarvitse kuin tokaista jotain muutamia vaarallisia lauseita, esim. ”Siis ne housut on vielä pyykissä, no enhän mä niitä olisi tarvinnutkaan”. Sillä samalla sekunnilla pääsee tutustumaan Ilmestyskirjan kauhuihin omakohtaisesti, voi väistellä tappavia heinäsirkkoja (haarukkasatsi) vastaan tai taistella mahtavan tappajakäärmeen kanssa (varmaan joku 8 litran pitkotaikina, en minä niistä mitoista tiedä). Ei käy aika tylsäksi. Se on todella veikeä tunne kun et saa happea ja rusinoita on nenä täynnä. Se taikinaklöntti vauhdilla ja voimalla heitettynä meinaan kietoutuu kaljun ympäri sen verran tiukkaan että toisinaan tulee kiire ottaa se pois. Ei muuten mutta ei viitsi tehdä kuolinsyytutkijoille hommaa liian helpoksi: ”Joo, vahva arvaus on että tää kaveri on tukehtunut taikinaan”. Ennen kuin Pohjoismaiden Feministiliitto hyökkää kimppuuni, tuo edellä mainittu ja pesemättömiin vaatteisiin kohdistuva kommentti johtuu pelkästään sovituista käytännön syistä. Meillä on ns. perinteinen (mutta toimiva myös vastakkaisen sukupuolen mielestä) malli, eli minä pakerran päivät maailmalla ja vaimo pitää firmaa pystyssä täällä kotona. Pois on siis sorto ja alistaminen, tämä on järjestely joka on molemmin puolin hyväksi havaittu. Myös lukuisat muut kommentit saavat rajuilman puhkeamaan; lähdön hetkellä (jota on kestänyt about tunti) ja siinä odotellessa ei tarvitse kuin tokaista jotain siihen tyyliin että taidanpa väsätä karjalanpaistin, kun tätä aikaa tässä tuntuu menevän. Täsmälleen edellä mainitun lauseen takia minulla on erään kenkävalmistajan logo takaraivossani, tuli saapikas sen verran kovalla lähtönopeudella lanttuun.

Kaikesta huolimatta se on rakkautta, syvää tunnetta molemmin puolin ja monesti helvetillisen riidan jälkeen onkin sitten sovintojuttuset taidetakomon puolella. Alun hellästä hyväilystä aina siihen pisteeseen kun ärisen kuin terrieri ja yritän viedä vaimoani pitkin punkkaa samaan tapaan kuin kettu kanaa. Tätä nykyä se kyllä jää yritykseksi, tunnelma muistuttaa lähinnä ukkospilvessä nussimista kun välilevyt paukahtelee paikoilleen ja pois, puhumattakaan päänsäryn aiheuttamista korahteluista ja sekunnin tai kaksi kestävistä tajuttomuustiloista. Joskus olen niin perkeleen huonolla hapella että mun puolesta voitaisiin siirtyä suoraan siihen kessuttelu vaiheeseen, olen jo hiestä märkä pelkästä paaksaamisen ajattelustakin. Ei auta itku markkinoilla vaan sitä on hypättävä mukaan tuohon rajuun lemmenleikkiin, silläkin uhalla että selkä paukahtaa lopullisesti ja kuuroutuu. Kuuroutumisen uhka taas puolestaan johtuu korvaan räkyttävästä ja emäntäänsä puolustavasta Lätkäkorvasta. Eikö sitä sitten voi teljetä ulkopuolelle? Voi tottakai, heti kun joku on valmis kustantamaan meille uuden välioven niin mikäs siinä. No, jos ollaan rehellisiä niin tuostakin ongelmasta on nykyään päästy; minulla on vasempaan nilkkaan teipattuna suunnilleen kuusi kiloa hampparin väärää ja siinä me sitten äristään; koira lenkkimakkaran ja minä eukon kimpussa. Ensin oli kuulosuojaimet päässä ja raksupussi kylkeen teipattuna mutta se ei oikein toiminut, Pedigree:tä punkka täynnä ja kuulosuojaimet lopsahtivat välillä silmille niin etten nähnyt mitään. Eräänkin kerran olin jytyyttänyt untuvatyynyä ainakin vartin, hokien samalla että ”Sä tunnut niin pehmeeltä” kunnes vaimo veti avarilla korvalle ja näytti oikean osoitteen. Että semmosta.

Kuitenkin, ettei kaikki olisi tappelua ja naimista, niin on sanottava että meidän rakkautemme koostuu monista pienistä asioista. Moni voi pitää niitä tyhminä mutta mitäs siitä. Esimerkiksi vaimo (joka valvoo aina helvetin myöhään) lataa mulle kahvinkeittimen aamua varten valmiiksi ja minä taas vuorostani hänelle kun lähden töihin (Eukkohan vetelee hirsiä vielä siinä vaiheessa sellaisella volyymilla että tapetit kuorii seinistä). Lisäksi jätän joka aamu (jo useiden vuosien ajan) lapun, joka alkaa aina sanoilla Huomenta rakkaani - tai vastaavalla ilmaisulla - ja kerron kuinka aamun toimet ovat menneet, esim. onko Lätkiksen suhteen mitään akuutteja toimenpiteitä. Lapulle tulee myös arvio päivän pituudesta ja työpäivän jälkeisistä, mahdollisista menoista eli pyrin arvioimaan koska olen takaisin kotona. Tämä siksi, että rakas vaimoni osaa ajoittaa ruoan valmistuksen jota hän niin ystävällisesti viitsii minulle tehdä. Noi aamulaput saattavat tuntua tyhmiltä mutta kun ajatellaan millä alalla työskentelen, voi minkä tahansa aamun lappu jäädä viimeiseksi. Koskaan ei tiedä milloin jalka lipsahtaa telineiltä tai jokin rakenne pettää ja silloinhan sitä tullaan alas että heilahtaa. No, minä joka olen kuiva kuin saatana tulen tietysti alas hiljaa leijailemalla – kuin vaahteranlehti mutta täytyy muistaa että tuulenpuuska saattaa lennättää minut ohitse ajavan rekan maskiin tai pahimmassa tapauksessa imusarjan kautta moottoriin. Siellä sitä sitten joutuu mäntien hakkaamaksi ja viimein pakosarjan kautta maantielle, vieläpä jonkun nuoren huligaanin yliajamaksi. Jäljelle ei jää kuin mustunut ruoto. En pääse edes haudan lepoon vaan jonkun velkojan kirjan väliin, sinne muiden vaahteran – ja koivunlehtien keskelle joita hän on kerännyt innokkaasti jo ala – asteelta lähtien. Kaikkea siis täytyy ajatella ja kun olen aamulla jättänyt sen aidolla tunteella kirjoitetun lapun, voin ainakin kuolla tietoisena siitä että olen viime sanoiksi vaimolleni kertonut rakastavani häntä. Meillä on monia muitakin pieniä juttuja, esim. ylläreiden tuominen ostosreissuilta. Pitkässä juoksussa sitä oppii tuntemaan mistä toinen tykkää ja tuleehan niitä tarpeita ilmoiteltua aina muutenkin, usein vain tokaisemalla että tarvii jollain kohtaa hankkia sellainen ja sellainen juttu. Nämä tokaisut jäävät toisen takaraivoon ja sitten niitä tulee ostettua – silloin kun toinen sitä vähiten odottaa (Nyt jos olisin mulkku luonne, niin sanoisin että ”ja sillä keinoin saatte taas pistepussinne täyteen” mutta ei, kyllä nuo ”lahjat” meillä tulee annettua ihan rakkaudesta. Menipäs tämä nyt hempeäksi mutta aina toisinaan sitä rakastuu uudelleen tuohon toisinaan pelottavalla tavalla riihipirua muistuttavaan yksilöön ja se tunne on pakko päästä sanomaan. Tämä tällä kertaa, eiköhän se kajahtanut maailma taas vaani siellä nurkan takana joten huomenna sitten jotain muuta.

Hyvää perjantaita ja erittäin hyvää viikonloppua (sateisesta ja pimeästä kelistä huolimatta) teille, te rakkaat Luostarin asukit ja muut matkaajat.

30 kommenttia:

  1. Mukava aloitus perjantaille - hieman erilainen rakkaudentunnustus! Olen aina ollut sitä mieltä, että ei ne suuret sanat vaan pienet teot. Teilla tuntuu olevan hanskassa tämä juttu. Onnea siitä, ei nimittäin ole ihan itsestäänselvää.

    Pirteää perjantaita!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No joskus näinkin. Meillä on sellaisia viiden minuutin sotia joista ei sitten puhuta enempää. Tapana on ollut puhua suut puhtaaksi ettei jää mitään takaraivoon kaivelemaan, sellaisilla asioilla kun on taipumus purkautua väärällä tavalla. Ne on noi teot pikkujuttuja mutta pitkässä juoksussa tuiki tärkeitä.

      Poista
  2. Ihastuttavan omintakeinen rakkaudentunnustus! Hyvä, ettei kyynel vierähtänyt teekuppiini <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. En ole koskaan ollut hyvä laittamaan sanoja tälläisissä jutuissa mutta ymmärsit pointin.

      Poista
  3. Pikkuisen kade. Vaikka se kahdeksan litran taikina järkytti herkkää mieltäni...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei kannata olla kade ja voin kertoa että se taikina järkyttää meikäläistäkin - joka ainoa kerta.

      Poista
  4. Minä kovasti jälleen riemastuin tämänaamuisesta kirjoituksestasi.
    Ihastuttava rakkausbloggaus.
    Kovasti nauratti ne lauseet, jotka puolestaan saavat vaimosi paiskeskelemaan kaikenlaista päin näköä, mutta voin myös yli neljänkymmenen vuoden avioliitto-kokemuksella hivenen myötätuntoja vaimoasikin kohtaan tuntea ;)
    Muistuivat myös omat paiskeskelut mieleen.
    Mielelläni heitin peltisiä tavaroita tiskipenkkeihin syystä, että se piti hirveää meteliä ja oli mahtavaa katsella, miten maitoa/piimää/kahvia tms. truiski pitkin seiniä.
    Lopetin sen, koska jouduin itse siivoamaan :(

    Minä puolestani olen revetä liitoksistani, jos Mankku sanoo riidan aikana minua PRINSESSAKSI, tai vielä pahempaa: KLAARAKSI! (Yhden ainoan kerran LUUTAMUMMOKSI). ;)
    Ihanana ja kunnioittavana husbandina, hän on lopettanut sanomiset, koska olen kertonut (ja hän tietysti huomasi) ne kaameat tunnesyöverit, joihin jouduin!
    Kauhulla (ja myös häveten), ajattelen, mitä Mankku on ollut mielessään mieltä meikäläisen nalkutuksista ja jäkättämisistä.Hän ei ole puolestaan koskaan paiskinut mitään. Miehet ovatkin jämäkämpiä tuossa paiska-halun hillinnässä.
    Minäkin olen todella määrätietoisesti yrittänyt päästä turhasta jäkätyksestä, muistuttelusta ja sanomisista irti. (KAIKKI jäkätys yms. on tietenkin turhaa!)
    Se harmittaa tosin, kun Mankku ei varmaan edes ymmärrä kuinka monta jäkätys&nalkutus-kerrasta hän on rautaisen (rykäisy) itsehillintäni vuoksi säästynyt.
    Tekisikin mieleni aina sanoa esimerkiski, että MINÄPÄ MANKKU EN JÄKÄTTÄNYT, VAIKKA SANOMALEHDET, SUKAT, KALSARIT OLIVAT SIKINSOKIN YLT´YMPÄRIINSÄ. ENPÄ JÄKÄTTÄNYT, VAIKKA LIIAN PAKSUSTI VOITA VOHLIT, LIIAN MONTA KORVAPUUSTIA MOHELSIT jne, jne...

    Yksi asia on varmaa. Ikinä emme mene nukkumaan, ettemme sovi riitaamme ja pyydä anteeksi, vaikka sitten hivenen kuin hidastetussa Suomi-filmissä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on sitä pitkän liiton autuutta, kulmat ja isommat särmät ovat hoituneet pois ja toista ymmärtää pelkällä vilkaisulla. Varmasti teilläkin niin kuin meilläkin käydään sanattomia keskusteluja, toinen tietää mitä toinen on aikeissa sanoa ja pelkkä nyökkäys riittää.

      Poista
  5. Voi sentään, menetin kykyni kirjoittaa. Silmissä leijailee sydämen kuvia vaaleanpunaisessa harsossa. Kyllä aito ja oikea rakkaus on sentään jotain.
    Melkein vahingossa aloin haaveilla sellaisesta omalle kohdalle. Tämä vaan vaikuttaa sellaiselta rakkauden muodolta, joka antaa odottaa itseään. Toisaalta mullahan on kaikki maailman aika ja kivaa tekemistä sillä välillä, joten jatkan odottamista, koska vähempään ei tyydytä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tietäisitpä millainen alkutaival on ollut, melkein seitsemän vuotta kummankin elämää sotkivat alkoholi, sekakäyttö, meikäläisen linnatuomio siinä loppuvaiheessa, etc. Toisaalta olen helvetin onnellinen että liittomme alku oli yhtä paskassa rypemistä, siitä kun kimpassa selvittiin niin tätä liittoa ei horjuta enää mikään. Eli ei se elämä aina ole niin auvoista ollut mutta jos johonkin uskoo oikein lujasti, niin se on myös mahdollista saavuttaa. Rakkaus tulee elämään silloin kun se on tullakseen, sitä ei kannata etsiä irtosuhteista sillä jos kohdalle sattuu paljon pettymyksiä kusipäiden takia, alkaa menettämään uskonsa rakkauteen ja sitä en toivo kenellekään. Olen varma että löydät jonkun joka on sydämesi arvoinen.

      Poista
    2. Olen kyllä sitä mieltä, että itseään ei pidä määritellä menneiden perusteella vaan katsoa sitä, mitä on nyt. Tosin joskus, kun vertaa mennyttä ja nykyisyyttä, niin siitä kontrasti saa ammennettua voimaa sekä nykyiseen että tulevaan. :)
      Joo ei, ei näin snadilla sydämellä irtosuhteilla. Olen kyllä saanut osani pettymyksistä kusipäiden takia, mutta eipähän hekään ole suhteessa olleet yksin. Enkä itsekään ole niin puhdas pulmunen kuin miltä tänään näyttää. Uskosta rakkauteen en suostu päästämään irti siitäkään huolimatta. Kiva ajatus, uskon itsekin siihen, että jossain on joku joka on sydämeni arvoinen ja jolle osaan itsekin olla hänen sydämensä arvoinen.

      Poista
    3. Saattaa kuulostaa oudolta mutta saan ihmisistä jonkinlaisia etiäisiä, vaikka tällä tavalla kuin me nyt tässä vaihdamme ajatuksia. Minulla on sellainen fiilis että olet tutustumisen arvoinen nainen ja sitten semmoinen ihme juttu - että jotenkin pidättelisit itseäsi. Miten sen nyt sanoisi.. jokin estää sinua sanomasta kaiken sen mitä mielessäsi ja sydämessäsi liikkuu (Saat pitää ihan vapaasti hulluna, niin moni muukin on tehnyt).

      Poista
    4. Tämäkin saattaa kuulostaa oudolta, mutta tiedän enkä pelkästään luule niiden seurailevan mua, mutta ei siitä sen enempää täällä. ;)
      Toisaalta olet oikeassa siinä, että harvassa ovat ne ihmiset, jotka tuntee mut täysin ja kokonaan. Mitä voin kertoa, on se, että ennen kuin kohtalo puuttui peliin nuorella iällä raskaaksi tulon muodossa, menin kovaa vauhtia ihan väärään suuntaan. Nyt tekee välillä mieli lällätellä kaikille niille, jotka olivat varmoja siitä, että kohta olisin Hämeenlinnassa...

      Poista
    5. No kerro sitten vaikka muuten (^-*) jos siltä tuntuu..
      Näinhän se on että ihmiset luulevat aina tietävänsä toisen asiat paremmin kuin tämä itse. Siitä olen kuitenkin onnellinen että tuo elämäsi muuttui, se on jännä juttu kuinka kohtalo antaa sysäyksen (muodossa tai toisessa) ja koko elämän suunta kääntyy. Onhan toki niitä surullisia tapauksiakin, joissa se elämä kääntyy sinne kurjalle puolelle.

      Poista
    6. Luotan siihen, että sinäkin opit vielä lukemaan rivien välistä ja näkemään sanojen taakse. Saatanpa joskus kertoa jollain muulla tavalla, kun siltä tuntuu. Oikeassa elämässä puhun asioista hyvin suoraan ja kaunistelematta. Täällä virtuaalimaailmassa pyrin siihen, että en laita sellaista mustaa valkoiselle, joka voisi loukata niitä ihmisiä, joiden elämä sivuaa omaani ja kokemuksiani. Ihan siitäkin syystä, että suuri osa heistä lukee blogiani. Se aiheuttaa osaltaan joskus varautuneisuutta.

      Jostain luin väitteen, että ihmiset valitsevat aina ennen syntymäänsä millaisia haasteita haluavat seuraavassa elämässään kohdata. Niin siis mehän synnymme aina uudelleen, jos minulta kysytään. Luulen, että tämän elämän jälkeen valitsen hiukan vähemmän haasteita, vaikka ihan jokaisesta mutkasta olen kiitollinen. Tämä elämä on ollut hyvin opettavainen jo tähänkin asti. Mutta yritin siis sanoa, että jos me valitaan ne läksymme jo ennen syntymää, niin silloinhan on ihan loogista, että kaikki eivät ota kohtalon antamia merkkejä suunnanmuutoksen tärkeydestä samalla tavalla. Äh, en taida tajuta itsekään mitä yritin sanoa. Tajuatko sinä?

      Poista
    7. Tajuan ja sori että vastaukseni tulee vasta nyt, tämä on mennyt jotenkin minulta ohi. Tajusin pointin varautuneisuudesta ja koitan katsella sanojen taakse.

      Poista
    8. Mulla on edelleen kaikki maailman aika. Myös odotella vastauksia kommentteihin, jotka menee ohi. Se johtui varmasti niistä kummallisista säväreistä ja viboista, jotka sotkivat maailmaasi vielä eilen. :)

      Poista
    9. Hyvä juttu sitten. Niin, ne vaivaavat vielä osittainkin ja edelleen..;)

      Poista
  6. Vastaukset
    1. Suloisesta en tiedä mutta jos rakastaa naistaan, sen voi sanoa julkisestikin ja kertoa kuinka paljon tätä arvostaa. En oikein osaa laitella noita sanoja oikein, no kaikki on kuitenkin tajunnut mitä ajoin takaa :)

      Poista
    2. Niinpä. Me kävellään vieläkin käsi kädessä miehen kanssa aina, vaikka joluna tulee jo 20 kihlajaispäivä :)

      Poista
    3. Hienoa! Se on juuri sitä Isoa Juttua :)

      Poista
    4. On se, vaikka jossain vaiheessa mulla oli aika vaikeaa. Löytyy Neon blogista, eilisistä kommenteista.

      Poista
    5. Tiedän, kävin jo aiemmin lukemassa ne kurjat jutut. Sympatiat sulle, kovia olet sinäkin joutunut kärsimään ja paljon sydämelläsi kantamaan. <3

      Poista
    6. Niinpä, toisinaan se vaan menee rankemman kautta.

      Poista
  7. Ihana kertomus ja rakkaudentunnustus!
    Pitäisi enemmän osata arvostaa juuri minunkin mieheni tapaa osoittaa rakkautta pienillä (ja isommillakin) teoilla. Ei siinä suuria sanoja tarvita, kun mies tekee ne kaikkein rankimmat ja tylsimmät hommat, vielä pyytämättä;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Rakkautensa tunnustamisessa ei ole mitään häpeämistä, mielestäni naiseni on sen ansainnut myös näin julkisesti. Ne pienet teot jäävät usein huomaamatta, meikäläiseltä vhän liiankin usein. Parsitut villasukat, pöydän kulmalla oleva kahviraha silloin kun on illalla kironnut pers'aukisuuttaan, etc. Se on hienoa että teilläkin tämä rakkauden "työjako" toimii - se on osa sitä suurta juttua :)

      Poista
  8. Olen minäkin heitellyt tuolia, appelsiinia ja sun mitä muuta äijää päin. Ja pasauttanut sillä pikkulaukullakin päähän... Mutta se oli silloin kun söin hormonivalmisteita, syytän osin niitä. :) Nykyään tyydyn pistämään tavaraa paskaksi jotain elotonta vasten. Piru vie, olin säilyttänyt kahta nättiä lasipulloa vaikka kuinka kauan tiskipöydällä "jotain mä näille vielä keksin"-mentaliteetilla, ja siinä raivon kihahtaessa hattuun pistin molemmat säpäleiksi sitä tiskipöydän reunaa vasten. Helpotti! Myös vastaleivottu patonki on lentänyt päin astiakaapin ovea kerran. Olen rakastettava otus!

    Eikä meillä kyllä mitään sovintopaaksausta oo, ei mulla mtn sitä vastaan olis mutta riidan toinen osapuoli ei kuulemma voi keskittyä enää tai jotain muuta yhtä akkamaista.

    VastaaPoista
  9. Se on aika yleistä toi kamojen heittely, eikä siinä mitään vaarallista ole ennen kuin käsissä on jotain terävää tms. Voi lasipulloja, voi patonkiparkaa - ehkäpä niiden elinkaari olisi saanut olla pitempi ;D
    Ihmiset ovat yksilöllisiä eikä kaikkia sovintopaaksaus kiinnosta, musta se on vaan jotenkin...hmm...eläimel - eikun erilaisempaa :)

    VastaaPoista

Rienaustasi arvostetaan joten ...

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...