sunnuntai 30. joulukuuta 2012

Paulalle, rakkaudella


Nollis, nyt sitten menit haasteellasi repäisemään auki sellaisen haavan sydämestäni että kestää taas monta vuotta ennenkuin se umpeutuu.

Lapsuudessani tapahtui moniakin asioita mutta ne kaikki ovat merkityksettömiä Paulan, tuon taivaasta saapuneen pienen ja ruskesilmäisen enkelin rinnalla. Elettiin 70-luvun alkupuolta ja olin toisella luokalla kun koko elämäni muuttui, enkä yhtään valehtele kun sanon että lopullisesti. Paulan jälkeen, tai Paulan aiheuttaman positiivisen psyykevinouman jälkeen olen rakastanut naisia yli kaiken, vilpittömästi ja jokaista eri tavalla. Palataanpa kuitenkin siihen marraskuiseen aamuun ja päivän kolmannen välitunnin tapahtumiin. (Siis ihan oikeasti, tapaus Paula kaikkinensa oli sellainen että muistan ne jutut aivan kuin katsoisin jotain dvd:tä tai vastaavaa). Leikimme rosvoa ja poliisia koulun alapihalla kun opettaja käskytti meitä lopettamaan leikin jotta koulun pihamaalle saapuva auto voisi saapua kenenkään joutumatta sen alle. Leikit lakkasivat ja jäimme kavereiden kanssa toljottamaan paheksuvasti vanhasta volvosta noussutta äijää joka kehtasi lopettaa touhumme kurvaamalla kesken välitunnin koulun pihaan. Sitten se tapahtui, takapenkiltä saapui jotain sellaista mitä olin luullut olevan vain ja ainoastaan satukirjoissa, vai oliko mahdollista että tämä suloinen, kaunis olento olikin taivaasta?

En enää kuullut enkä nähnyt mitään muuta kuin tuon tytön oranssinruskeine hiuksineen ja aavistuksen pyöreine kasvoineen, joita koristivat pienet hymykuopat molemmin puolin pientä nenää. Tunsin kyllä kuinka minua revittiin käsivarresta takaisin kesken jääneeseen leikkiin mutta en kyennyt liikahtamaan sillä katseemme Paulan kanssa olivat kohdanneet ja halvaannuin. Maailman kaunein tyttö seisoi edessäni eikä meitä erottanut kuin muutama metri. Aika pysähtyi tuijottaessani karvalakki vinossa tuota ilmestystä joka oli pukeutunut ruskeisiin kenkiin, keltaisiin toppahousuihin ja ruskeanvihreällä pohjalla olevaan ruutukuvioiseen takkiin. Kaulassa vihreä kaulaliina ja kädessä ruskeat tumput joissa meni keltaisia, pystysuoria viivoja ranteesta kohden sormia. Tumppujen ranteita koristivat pienet pallukat jotka heiluivat aina kun hän liikutti kättään. Oranssinruskeiden hiuksien peittona oli ruskea pipo. Kaikesta eniten jäin jumiin niihin silmiin, aivan ruskeat (siis koko silmät eikä siihen aikaan taatusti ollut piilolinssejä) ja mantelin muotoiset, aavistuksen pyöreät varustettuna pisimmillä ripsillä mitä olen nähnyt. Ne hymykuopat, ne olivat jotain niin ihmeellistä ja niiden jatkuva läsnäolo johtui siitä, että Paula ikäänkuin hymyili vienosti koko ajan, se oli sellainen jännä ilme jollaista en ole tavannut sen jälkeen. Havahduin vasta kun ankara opettaja sivalsi korvalle voimalla, joka lennätti karvaräysän päästäni ja komensi luokkaan.

Ei tullut opiskelusta Paulan saapumisen jälkeen enää mitään, luokkahuoneessa ei kertakaikkiaan ollut muita kuin Paula. Tästä syystä en osaa kirjoittaa, asia minkä varmasti olette panneet merkille lukuisista kirjoitusvirheistä niin teksteissä kuin kommenteissanikin. Samoin matikka on aivan onnetonta, minua kusetetaan joka paikassa missä rahaa pitää käyttää sillä en tiedä onko yksi plus yksi kaksi vai neljä. Kaikki tämä on mennyt ohi korvien mutta mitä sen väliä, tiedän montako ripseä Paulan silmiä koristaa ja montako pisamaa hänellä on poskillaan – kaikki muu on merkityksetöntä. Kuljin joka välitunti Paulan perässä kuin koira, kunnioittavan välimatkan päässä sillä en halunnut kenenkään tietävän että olin rakastunut Paulaan. Kaikkihan sen tiesivät, luultavasti Paulakin mutta olin niin vöpi päästäni etten huomannut mitään. Minulle kasvoivat viiksetkin; katsellessani jähmettyneenä Paulan leikkejä välitunnilla sai kova pakkanen nenäni vuotamaan ja noin joka viides sekunti tumppu teki pyyhkäisyn ylähuulen ja nenän välimaastossa. Jokaisen välitunnin päätteeksi nenän alaosaa koristi iloisen 70-luvun kirkkaat (ja kiharat) värit, milloin oli räikeän punaista ja milloin kirkuvan keltaista. Ei se mitään, yritin olla niin cool kuin pystyin niisä repaleisissa rääsyissäni.

Tuli kevät ja tehän tiedätte mitä keväällä tapahtuu, luonto herää ja niin heräävät ihmistaimetkin, varsinkin kun talven pakkasissa muhinut rakkaus pääsee auringon lämmittämänä oikein roihahtamaan täyteen liekkiin ja sielua korventavaan paloon. Olin lähellä sekoamispistettä, rakkauteni Paulaa kohti oli järjetön mutta en uskaltanut tunnustaa sitä hänelle – pelkäsin hänen nauravan minulle. Koska talven mittaan olin läpikäynyt kaikki mahdolliset flunssat, muista kulkutaudeista puhumattakaan, niin ilmeisesti niiden troppauksiin käytetyt lääkeainejäämät saivat minut hallusinoimaan kaikenlaista; milloin kuljimme Paulan kanssa keväiselle niityllä toisiamme kädestä pitäen ja pussaillen, milloin Paula oli hengenvaarassa ja minä suurena sankarina pelastin hänet.

Mutta kuten jokaisessa suuressa rakkaustarinassa, tässäkin on dramatiikkaa, vieläpä sellaista mikä jätti meikäläiseen sellaisen arven ettei se ilmeisesti koskaan arpeudu. Kevät oli ehtinyt pitkälle huhtikuun loppuun ja koulussa liikkui epämääräisiä huhuja että Paula olisi muuttamassa pois paikkakunnalta jostain syystä. Minulle tuli kiire tunnustaa rakkauteni ennen kesälomaa, varsinkin jos en näkisi Paulaa enää koskaan. Toivoin rakkaudentunnustukseni, joka oli ruutupaperille kirjoitettu elämäni ensimmäinen The Rakkauskirje, saavan Paulan pitämään minuun yhteyttä jotta voisimme mennä naimisiin vaikka hän muuttaisikin. Oli koulupäivän toiseksi viimeinen välitunti ja lähestyin Paulaa sydän pamppaillen. Selvennykseksi sanottakoon että kyseessä oli vanha puukoulu, jossa yläluokkalaiset olivat samaan aikaan välitunnilla meidän tokaluokkalaisten kanssa. Jaloissa pyöri tietysti niitä ekaluokkalaisiakin mutta kuka niistä kersoista välitti. Tällä kertaa yläluokkalaiset pelasivat pesäpalloa välitunnilla ja meidät alaluokkalaiset oli pakotettu viettämään aikaamme pihan laidalla jossa ei oikein voinut tehdä mitään. Tytöt hyppäsivät ruutua ja pojat tappelivat keskenään tai tekivät jotain muuta älytöntä. Kyttäsin hetken, jolloin Paula oli yksin ja lähdin kävelemään häntä kohti, puristaen hikisellä pikku kätöselläni rakkauskirjettäni jonka olin päättänyt ojentaa hänelle, tapahtui mitä tapahtui. Ollessani vajaan kolmen metrin päässä Paulasta, tämä kohotti katseensa minuun ja katsoi meikäläistä suoraan silmiin, se oli lumoava hetki. Sen jälkeen kaikki tapahtui kuin hidastetussa filmissä; käteni lähti nousemaan taskusta ja aloitti liikkeen Pulaa kohti kun se tapahtui. Kuulin humahtavan äänen oikean korvani juuresta ja sitten todella pahan, sellaisen lässähtävän ja rusahtavan äänen joka tuli kun todella lujaa tullut pesäpallo osui suoraan Paulan vasempaan silmään. Lyöjänä oli koulun isoin ja riskein poika. Veri lensi ja Paula alkoi kaatua taaksepäin päästämättä ääntäkään. Ehdin vielä nähdä kuinka Paulan toinen silmä muljahti ympäri ennen sulkeutumistaan. Paula kaatui maahan ja jäi liikkumattomana makaamaan jolloin helvetti repesi; kaikki se kirkuminen ja huuto tuntui mielipuolisen kovalta, muistan opettajia jotka hätääntyneinä tulivat paikalle, osan komentaessa oppilaita sisään ja toisten ollessa polvistuneina Paulan liikkumattoman kehon ääreen. Pian paikalle tuli ambulanssi ja Paula vietiin pois.

Toukokuun puolessa välissä opettaja ilmoitti ettei Paula tule enää kouluun, hän pääsee kesän mittaan sairaalasta ja he muuttavat pois paikkakunnalta. Paula oli menettänyt vasemman silmänsä ja saanut pahan aivotärähdyksen, silmäkulma oli niin pahoin murtunut että sitä oli jouduttu operoimaan pitkään. Paulaa en nähnyt enää koskaan ja maailmani luhistui, millään ei ollut merkitystä sen jälkeen ja vetäydyinkin koulun loputtua omiin oloihini sillä minua ei kiinnostanut nähdä ketään. Yksin ollessa ajattelin ettei minua olisi haitannut vaikka Paulan vasemman silmän paikalla olisi ollut pesäpallo, se ei hänen suloista olemustaan olisi millään tapaa rumentanut eikä sitä kaunista hymyä himmentänyt.

Minulla on vieläkin se rakkauskirje tallessa ja tulee olemaan hautaan asti, se on pyhä dokumentti ja se päätyy aikanaan arkkuun kanssani. Kaikki mitä yllä on kirjoitettu, on totta. Muuten voin olla hullu ja kirjoittaa mitä sattuu mutta nämä asiat ovat minulle sen verran tärkeitä (todellinen rakkaus on katoava luonnonvara) etten koskaan tule niitä vääristämään. Muistakaa siis rakastaa ja myös osoittaa sitä rakkautta läheisillenne ja rakkaimmillenne, se kun voi olla hetkessä pois pyyhkäisty.

Hyvää ja rauhallista sunnuntaita teille, te rakkaat Luostarin asukit ja muut matkaajat.

Pikku lisäys; eiliset kiireet sekä tämän aamun aikaisempi lähtö maailmalle pakottavat minut lukemaan sekä eilisiä että tämänpäiväisiä tekstejä vasta illalla. Syynä ei siis ole laiskuus tai välinpitämättömyys.

38 kommenttia:

  1. Huh, en osaa muuta sanoa.

    Mitähän Paulalle nykyisin kuuluu?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jaa-a, enpä tosiaan tiedä minne maailma on tyttösen kuljettanut...

      Poista
  2. <3<3!!

    Miten kävi sen, joka heitti pallon? Saiko seuraamuksia?
    Pelkäsin tuota lukiessani, ettät sinut pannaan siitä syytteeseen...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Siis se pallo lyötiin (pesispeli käynnissä) joten eihän lyöjä vahingosta nyt mitään seuraamuksia saanut ja jos minut olisi laitettu syytteeseen, olisin tappanut koko opettajakunnan - minäkö muka suurta rakkauttani vahingoittaisin!?

      Poista
    2. No niinpä tietysti... mun miehelle on käynyt samoin pesäpallon kanssa, mutta silmä jäi eikä kallokaan murtunut. Ehkä oli hivenen vanhempi ja lujempaa tekoa, mutta viikon sairaalareissun sekin vaati. Mutta jos ite olisit ollu askeleen oikeammalla, olis ehkä Paula täällä muistelemassa, miten järkyttävällä tavalla rakkauskirje leijaili sen syliin, kun rakastajan pää halkes silmien eessä...

      Poista
    3. Niinpä, elämä on joskus pienestä kiinni. Saatana kun säikäytti, en ole tuota muuten koskaan ajatellutkaan...

      Poista
  3. Oi mikä tarina. Olen sanaton.

    Laskemisesta en tiedä, mutta kirjoittaa sinä osaaat. Vieläpä vetävästi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se oli ensirakkaus joka päättyi onnetomasti ja mitä kirjoittamiseen tulee, niin käräjäoikeuden tuomari sanoi eräästä vastineesta näillä sanoilla: "Täyttä paskaa, kolmevuotiaskin osaisi runoilla tälläistä".
      Että se siitä kirjoittamisen lahjasta :D

      Poista
    2. Käräjäoikeuden tuomarit ei kelpaa kirjallisuuskriitikoiksi. Mulla on melkein tutkintokin aiheesta, joten usko mua mieluummin!

      Poista
    3. Siis kummasta? oletko melkein tuomari vai kriitikko? :O

      Poista
    4. jessus sentään, täytyykin alkaa olemaan tarkempi tekstien suhteen! ;D

      Poista
  4. Voi, ensirakkaus on aina suloinen <3

    Harmillisesti päättyi tarina, kaikkien kannalta. Itse asiassa pelkäsin samaa kuin Sanna. Mieheni nimittäin joutui jälki-istuntoon teosta, jota ei ollut tehnyt, koska oli kotona sairaana. Uskoiko opettaja? Hah.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Rakkaudessa koetaan ne suurimmat vääryydet ja ala-asteellä suoranaiset oikeusmurhat, näin se on aina ollut ja tulee olemaan.

      Poista
    2. Laitoin sulle kuvan blogiini :)

      Poista
    3. Kiitos Puskis, kävin katsomassa sen ja täytyy sanoa että päivä lähti heti paremmin käyntiin :D

      Poista
  5. Auts... teki kipeää sekä sinun että Paulan puolesta <3

    VastaaPoista
  6. Miten suloisen romanttista, toi vaivalla kirjoitettu kirje ja tunteiden palo ja kaikki :) itse ainakin yritän elää ton sun ohjenuoran mukaan, sanoa rakastavani.

    Pienenä se rakastumisen tunnustaminen oli jotenkin aina elämän ja kuoleman kysymys. Mäkin kirjoitin (11 vuotta sitten) tuskissani kirjeen, jota en koskaan edes aikonut lähettää. Taisin mm. siteerata siinä Nylon Beatin lyriikoita....... Heh ja ai niin, kolmannella meidän rinnakkaisluokalle tuli poika, johon oltiin parhaan kaverin kanssa totaalisen kusessa. Joskus leikittiin koulun jälkeen sellaista, että kummalta tulee ensin kyyneleet kun ajattelee kyseistä kundia. Eli siis istuttiin olkkarin sohvalla, kuunneltiin balladeja ja yritettiin saada kyynel jos toinenkin vierähtämään (mä yleensä voitin, koska tuijotin samalla kirkkaaseen lamppuun silmiä räpsäyttämättä. Nyt rikos on kuitenkin jo vanhentunut, ja siksi voin sen tunnustaa).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niiin mutta nuo itkuyritykset ovat olleet sen oikean ja vilpittömän rakkauden ilmenemismuotoja. Tulen ja annan risua kun olet noin herkässä asiassa yrittänyt huijata kirkasvalolamppuinesi. Latelen sulle samalla ähän lyriikoita äänenvoimakkuudella josta muutkin artistit kuin Nylon Beat:in tyypit olisivat kateellisia ;D

      Poista
    2. (tohon sun alempaan kommenttiin kommentoin tässä, että älä ole niin hirvittävän kyyninen)

      Minkäs mä sille voin, että mulla on valoherkät silmät ja ihmisten olkkareissa on lamppuja? :P okeiokei, snadisti saatoin huijata mutta nykyään olen rehellinen. Jaaha, muunteletko kenties Eppuja (Peppone pamputtaa taas) tahi Popedaa (Jos pillua saan, niin...)? ;D

      Poista
    3. En minä ole kyyninen, älä nyt hermostu ;D
      Se on hieno piirre ihmisessä tuo rehellisyys, ainakin mitä tunteisiin tulee - niissä valehtelu kun on rikoksista suurin.
      Saatan mukailla kuule sellaisia juttuja mitä tässä yhteydessä ei voi mainita....;P

      Poista
  7. Voi miten surullinen tarina. Ja romanttinen, hienosti kerrottu!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tosielämän tarinat kun tuppaavat yleensä olemaan surullisia, yhden onnellisen hetken vastineeksi ihminen saa kärsiä sata helvettiä.

      Poista
  8. Voi suru ja murhe, millainen tarina.

    Surua on ilmassa. Lauantain vastaisena yönä kuoli nuori ihminen lähipiiristä julmalla tavalla. Ei löydy sanoja äidin lohduttamiseen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No se nyt oli sellaista rakkautta mitä vain tokaluokkalainen voi kokea.

      Otan vilpittömästi osaa, nuoren poismeno aina säväyttää enemmän koska siinä jää elämä elämättä ja monta hetkeä kokematta. Se suru on niin suuri ettei siinä sanoja tarvita sillä uskon että tämä äiti aistii sen myötätunnon ilman sanojakin.

      Poista
  9. Vastaukset
    1. Olepa hyvä. Ei sydänanrpi nyt niin pahasti revennyt auki mutta jos totta puhutaan, niin herkkinä hetkinäni mietin että mitähän tytölle kuuluu ja onko elämä kohdellut hyvin.

      Poista
  10. Perhana, aina ei käy onnellisesti... minä jouduin 16 vuoden välin jälkeen naimisiin suuren rakkauteni kanssa :D Se pirulainen otti ja googletti (okei... AltaVista oli silloinen hakukone) mun etunimellä (meitä ei ole montaa Suomessa) ja löysi minut muuttuneesta sukunimestä huolimatta. Sitten ei tarvinnut kuin puhelinluettelo.

    Täsä sitä nyt sitten ollaan.... 8|

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ollaan ollaan ja niin onnellisesti, ei se muuten tämä olisi niin hienoa. Onnittelut sulle, teillä on sitten sitä hamaan hautaan asti - meininkiä niinkuin pitääkin <3

      Poista
    2. Niin, jäi sitten kysymättä; et sitten laittanut sitä s-postia?

      Poista
    3. Onnellisuus on pitkässä parisuhteessa omanlaisensa käsite. Tarkemmin sitä kommentoimatta. Ja mikään ei elämässä ole varmaa. Ei yhtään mikään muu kuin kuolema. Olen elämänkumppanina raivostuttava äärimmäisyyksien ihminen. Sata lasissa eteenpäin ja silleen. Ikää myöten kuulemma oppii edes kävelemään hitaasti. Sitä ootellessa. No reumadiagnoosin aikana opin kävelemään hitaasti, hyvä että jaloillani pysyin. Mutta se on taakse jäänyttä aikaa onneksi.

      Äläkä hätäile - sähköpostia tulee vielä. En ole kerinnyt. Lomaillessa on niin paljon rästihommia työn alla, että voi helvetti sentään.

      Poista
    4. Sähköpostia luettavissa lootassasi, arvon St. Peppone

      * kumartaa ja poistuu tupakalle *

      Poista
    5. Kiitos postista (menen tästä lukemaan) eikä äärimmäisyyksissä ole mitään pahaa - joko homma tehdään tai sitten ei!
      Hittolainen, toi reumajuttu oli paha mutta hyvä jos se on taakse jäänyttä elämää sillä se ei ole mikään helppo rasti.
      Mielestäni tämä elämä on niin lyhyt että kyllä sitä vauhtia on pidettävä silloin yllä kun siihen on mahdollisuus, joskus se liike kuitenkin hiljenee ja silloin on ainakin jotain mitä muistella.

      Poista
  11. Voi mikä kertomus. Loppuun saakka toivoin happy endiä mutta ei sitä kaikille tarinoille riitä :(

    Minua löi naapurin poika pesismatsin tiimellyksessä mailalla otsaan, arpi on muistona vieläkin. Mitään en sen täräyksen piikkiin laita, en tunnusta enkä myönnä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Rakkautta kun on harvoin ilman tuskaa, tiedäthän sen.
      Eipä niiden laakien vaikutuksista kannata paljon huudella, laittavat perkeleet vielä hoitoon! Nimim. Lukuisia läheltä piti tilanteita ;D

      Poista
  12. Kaunis tarina, ja paskaa suuhun kaikille niille tönökyrville, jotka väittävät, ettet osaisi kirjoittaa.

    VastaaPoista

Rienaustasi arvostetaan joten ...

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...