torstai 14. marraskuuta 2013

Dalmatialaispuvun käyttö parittelumielessä

Ennen varsinaista saarnaa muistutan Luostarin radion tämän iltaisesta lähetyksestä jossa julkaistaan Lukijan tarina – sarjan teksti ”Anna minulle hiljaisuus”. Teksti on Ritva N:n käsialaa joten kannattaa olla kuulolla. Aiemmat tekstithän löytyvät SoundCloudin puolelta ja suoraan Luostarin radion sivulle pääsee klikkaamalla Luostarin oikealla seinällä olevaa pientä pilveä. Lähetysajankohta on vallitsevan tilanteen takia pakko siirtää iltaan jolloin noiden koiruuksien virtamäärä on saatu laskettua ”Hei, mä nukun nyt”-tasolle. Mikäli siellä jollekin tulee mieleen kysyä että enkö minä voi mennä toiseen huoneeseen tekemään sitä lähetystä, niin tälle eksyneelle sielulle kerrottakoon että minähän olen siinä toisessa huoneessa. Korpikylä, prepaid ja Nandagai Surite -siinä yhdistelmä joka ei liiemmin neliöitä salli. Tuo vierasperäinen sanayhdistelmä liittyy nuoruusvuosinani tekemiini transaktioihin jotka reisille mennessään tunnetaan myös pienten koppien-syndroomana.

Ahtaus ei kuitenkaan latista tunnelmaa täällä auvoisessa pikku mökissämme vaan päinvastoin stimuloi yrittämään enemmän. Niinpä viime yönäkin yritin tämän hoidokkimme innoittamana sulautua laumaan ja lähestyä vaimoani parittelumielessä. Minulla kun on jokusia kappaleita valkoisia kokohaalareita hupulla varustettuna (erittäin pölyiset purkukohteet), niin ehtoolla otin yhden niistä ja spreijasin sen täyteen mustia pilkkuja. Takavaltimon tienoille sain hienon hännäkin melko helposti, sillä ompelin vaimon vanutuppopussin toisesta päästä kiinni ja kiinnitin vapaana heiluvaan päähän kaksi siimanpätkää joiden toisia päitä pidin suussani. Näin pystyin päätäni kääntelemällä heiluttamaan tuota tuuheaa pötikkää ja olin tyytyväinen näkemääni kun kävin vaimoni nukahdettua pukemassa kostyymin ylleni ja tein muutamat koeheiluttelut peilin edessä. Tosin oli lähellä etten ryssinyt koko hommaa heti alkuunsa koska hyvin hämärän kämpän valaistuksessa näytin niin elävästi dalmatialaiselta että innostuin haukkumaan ja ärisemään omalle peilikuvalleni. Näky oli sen verran autenttinen että vain vaivoin sain oltua nostamatta koipeani ja lorauttamatta eukon saapikkaaseen reviirimerkkiäni. Tietäähän sen että Lätkis ja hoitokoiruus yhtyivät haukahteluun ja meni aikansa ennekuin sain ne rauhoittumaan koska outo koira eteisessä aiheuttaa tavallista enemmän hälinää ja kuluihan siinä kokonaiset kokonaiset viisitoista minuuttia kun kierrettiin eteisessä ympyrää toistemme perseitä haistellen ja äristen ennenkuin koirat tajusivat että hei, tämähän kuuluu meidän laumaan minkä jälkeen ne painelivat olkkarin sohvalle jatkaamaan häiriintyneitä uniaan.

Nämä lisätään joulupukille lähtevään kirjeeseen


Tiesin hetkeni tulleen ja loikkasin sänkyyn, lähestyin vaimoani iloisesti häntääni heilutellen ja perin koiramaisesti nuuskien. Ens alkuun tuo kutale ei reagoinut mitenkään sillä vaimoni uni on jossain kooman ja kuoleman välimaastossa mutta kun oikein sitkeästi nuuskin ja työntelin kuonollani peittoa syrjään niin heräsihän tuo perkele. Normaalit unenpöpperöiset sanat ”äläs nyt, koitetaas nukkua” ja ”rauhoitu Lätkis, ei yöllä riehuta” sekä muutama lempeä tuuppaus kädellä mutta ei muuta. No minä jatkoin yrittämistä ja päästin kurkustani syvän murinan, heilutin häntääni kuin muuntajaan kussut sähkölaitoksen mies ja sain aikaan sen että eukko jatkoi unista jutusteluaan torumalla etten saisi kuolata. Vitut se mitään kuolaa ollut sillä haalarin sisällä oli aivan helvetin kuuma joten onko ihme jos peukalonpään kokoisia hikikarpaloita tippui otsaltani? Eukko läpsii kädellään ja minä nostan murinan tasoa mutta ollaan pattitilanteessa, tuo suuri rakkauteni kohde ei herää ja tällä kohtaa huomaan tehneeni kardinaalivirheen. Tyhmä minä, juuri se tärkein on jäänyt haalareiden ulkopuolelle koska en ole tehnyt sille mitään reikää ja niinpä päädytäänkin tilanteeseen jossa minä istun hajareisin eukon päällä heilutellen päätäni eli häntääni raivokkaasti edestakaisin ja kiroan kuin saatana vetoketujun jumittaessa.

Korpikylissä mikään ei ole sitä miltä näyttää...

Meteli on sitä luokkaa että rakas naaraani avaa silmänsä ja kun hän näkee päällään hiestä märkänä olevan, pilkullisen ukon heiluttamassa päätään jonka perseestä töröttää valkoinen pötkylä mikä vispaa oikealle (toinen niistä siimoista oli lumpannut hampaiden välistä joten häntä ei liikkunut kuin toiseen suuntaan), niin hänen ainoaksi ja ymmärrettäväksi vaihtoehdoksi jää lyödä minua ensimmäisellä käteen sattuneella esineellä joka sattui olemaan Hulda Eebensalon teos ”Aviomiehen velvollisuudet muuttuvien Korpikylien myllerryksessä”.Teos on ihan sairaan paksu, muistaakseni tuhatviisisataa sivua ja painaa kuin synti joten tajuhan siinä lähti noin kymmeneksi minuutiksi. Tajuntani palattua aamuyö jatkuikin yt-neuvotteluilla jonka keskeisimpiä aiheita olivat hoitoon ohjaukseni, lääkitykseni nostaminen/muuttaminen sekä minun kahlitsemiseni patteriin tms. tukevaan huoneiston kohtaan (myös hella väläyteltiin yhtenä vaihtoehtona) ennen vaimoni nukkumaan menoa. Muutama hetki sitten eukko paineli takaisin makkariin ja tunsin saaneeni neuvotteluissa pienen niskalenkin uhattuani soittaa sekä Suomen Kennelliittoon että EVR:n porukoille. Tosin en ole tästä varma sillä makkarista kuuluu puhetta eikä mulla ole tietoa mihin eukko soittaa mutta sen tiedän, että mikäli oveen koputetaan ja sieltä kuuluu taas se mairitteleva ääni niin ne valkotakkiset sedät ja tädit ruiskuineen ovat saapuneet meidän tontille.

...vai mitä?

Hyvää..ööö..torstaita teille, te rakkaat Luostarin asukit ja muut matkaajat.




1 kommentti:

  1. Tämä oli niin seko ja hauska juttu, että oli lukiessa ihan pakko hekotella ääneen... Eikä mitään väliä sillä, että oliko tämä nyt ihan tosi tarina vai pelkkää mielikuvitusta, voin hyvin silti kuvitella että joku voisi tämmöistäkin ihan oikeasti kokeilla ja mikäpäs siinä... :)

    VastaaPoista

Rienaustasi arvostetaan joten ...

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...