sunnuntai 15. joulukuuta 2013

Tuntuuko että joulu lähtee lapasesta? No worries - tapaa Kutumäet niin tiedät mitä helvetti on

Jos puhutaan siitä kuinka joulu lähtee lapasesta, niin Kutumäen pariskunta on ehdoton ykkönen.  Ne on suorastaan päästä pideltävää porukkaa ja ollaankin kylän vanhimpien kanssa monta kertaa pohdittu että pitäisiköhän ne lähettää Euraan. Tiedättehän, sinne kallion sisään missä on niitä vihreätä valoa hohtavia metalliastioita. Kävin eilen kyseisellä pariskunnalla ja se on koettelemus koska jo pelkästään kenkien riisumisesta tehdään sellainen evankeliumi ettei paremmasta väliä. Vieras istutetaan ison lasiterassin pitkälle penkille, kaikkien niiden tuhannen viidensadan kynttilän sekaan jotka ovat sijoiteltuna pitkin ja poikin terassia ja noiden ahneet liekit tavoittelevat berberin helmaa. Vieraan ei anneta edes itse ottaa kenkiä pois vaan emäntä kumartuu ottamaan ne, höpisten samalla että saapas nähdä tulevatko tontut näin joulun alla kiillottamaan kengät sillä välin kun rupattelemme tuolla tuvan puolella. Koita nyt sitten siinä vastata jotain kun suu on täynnä lyhdettä ynnä lyhteessä killuvia, paperimassasta väkästeltyjä punatulkkuja ja muita jouluaiheisia ökkömönkiäisiä.  Näitä paloherkkiä vihne- tai mitä vitun olkinippuja ne nyt ovatkaan, roikkuu kuistin seinillä sellainen määrä että niillä ruokkisi keskiverto ravihevosen ainakin puolitoista vuotta ellei pitempäänkin. Emännälle vastaan väittäminen tässä kiillotusasiassa on täysin turhaa, sillä joka kerta emännälle kesken jutustelun ”tulee asiaa lintulaudalle” ja pian kuistilta kuuluukin kiillotuskoneen helvetillinen vinkuminen ja emännän kiroilu, katsokaas kun ei tuo höpö tajua ettei viiskytluvulta peräisin oleva ja auton kiillotukseen tarkoitettu laite ole oikein sopiva korealaisten lenkkareitteni kanssa. Raastavinta on se, kun hänen ukkonsa – samanlainen hihhuli itsekin – koittaa peittää kiillotuskoneen saatanallisen kurinan korottamalla ääntään. Just joo, tosi mukava kuunnella heidän jouluvalmisteluistaan volyymillä joka saa veret vuotamaan ei pelkästään korvista, vaan myös ylemmän hengitysaukon pikku rei'istä vuolaina virtoina. Nykyisin vahvistankin tärykalvoja kirkkaalla pakkausteipillä mutta silti heppeliäijän kitapurjeiden aiheuttamat painevaihtelut pyrkivät hajottamaan nuo moneen kertaan putkitetut kuuloelimeni.

Ensimmäisellä kyläreissullani tämä samainen traditio aiheutti melkoisen paniikin koska jalassani sattui olemaan sillä kertaa thaimaassa valmistetut talvisaappaat, joiden nimi/malli ”Weing kao tieng seai nang” tarkoittaa kevyttä askelta. Nappiin osunut nimi jota todisti jo ensimmäinen askel Suomen kylmällä maaperällä; helvetin virsusta lähti pohja sen jäätyessä maahan kiinni eikä pohjaa ja varsinaista kenkää yhdistävät ompeleet kestäneet tätä rasitusta. Sen jälkeen oli kyllä aivan saatanan kevyt askel mutta paleltumisvammojen pelossa ulkoilu jäi siltä erää siihen ja sain tuon postimerkkiäkin ohuemman pohjan irti jäätiköstä vasta huhtikuun alkupäivinä. No minä sitten liimasin myöhemmin molemmat pohjat kunnolla kiinni ja hyvin ne kestivät, aina tuohon ensimmäiseen vierailukertaan asti. Nimittäin, emännän ”käydessä lintulaudalla” ja meidän jutellessa niitä näitä, alkaa tuvan puolelle leijumaan omituinen käry ja kuistilta kuuluu perin omituista jokellusta. No kun met riennämme katsomaan mistä moinen johtuu, niin silmiemme eteen avautuu erikoinen näky: emäntä istuu keskellä kuistin lattiaa toisessa kädessä hillittömästi vinkuva kiillotuskone ja toisessa on mun hieno saapikas jonka pohja on liekeissä. Eihän halpa pikaliima kestä 24788 rpm:n nopeudella pyörivää lampaan nahkaa vaan syttyy kitkasta palamaan. Tämän synteettisen kiinnitysaineen palaessa kirkkaalla liekillä ja sen sekä pohjan joo joo-muovin aiheuttamien eteeristen kaasujen muodostama kombinaatio oli emännälle liikaa. Akka mokelsi aivan mottipäisiä juttuja joten meille ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin kiikuttaa ämmä hankeen jotta tämä saisi happea ja tulisi tolkkuihinsa.  Mainittakoon että kaasut olivat kieltämättä hyvät sillä hengitellessäni niitä näin peräti kahdeksantoista alastoman kokoomuslaisen ohittavan pirtin keltasirkkujen vetämällä, tanskalaisvalmisteisella postilaatikolla jonka kirjeluukusta kurkki taannoisen eduskunnan puhemiehen näköinen tyyppi. Tosin en kommentoinut näkemääni koska olen vuosien aikana tullut melko sinuiksi näiden omien hallusinaatioitteni kanssa.

Se siitä ensimmäisestä kerrasta ja palataan näihin muihin juttuihin mitä kyläilijä joutuu kohtaamaan noiden jouluhullujen kanssa. Kahvittelu on itsestään saatanasta, sillä sufee tarjotaan sellaisesta hinttikupista jossa itse kuppiosa on vetoisuudeltaan sormustimellisen luokkaa ja posliininen kahva on vedetty tuhannen perkeleen kruusaukselle niin, ettei siitä tavan kuolevainen tahdo saada otetta. Myös itse kupin muotoilu on aivan hanurista koska levenevä yläreuna ei salli tälläisen himppa reilumman klyyvarin olemassa oloa, vaan tulee sieraimia vasten juodessa ja katkaisee hapenoton kuppia kallistettaessa.  Vaan ei tässä kaikki sanoisi Simppa rättivarastolta, sillä tänä jouluna tuota posliinista ruttukiulua koristi kahvaan kiedottu tonttu. Kutumäen muija on todella näppärä käsistään ja tämäkin kuppiani koristava, ärsyttävä miniatyyri oli tehty viimeistä yksityiskohtaa myöten silmäripsineen ja appelsiinin kuorista tehtyine hampaineen. Jotain ämmän fanaattisuudesta kertoo myöskin se että kiuluun takertuneen tontun esittäessä vanhaa tonttua, muija oli katkonut omia hiuksiaan pienen pieniksi pätkiksi ja saanut näin tehtyä tontulle aikas tuuheat nenäkarvat. Oli kuuleman mukaan mennyt puolitoista tuntia kun hän oli suurennuslasin ja pinsettien avulla niitä liimaillut. Voi vittu että ihminen voi olla sekaisin.
 

Enivei, nykyisessä tilanteessa tai paremminkin tämä nykyinen kipon tuunaus esti kahvin juomisen miltei kokonaan, sillä tuon paperimassaisen perkeleen piippalakki tunki sieraimeen ennen kuin kupin reuna oli lähelläkään huulia ja tämän takia sufee oli kiskaistava heittämällä. Sinänsä ei kovin vaikea manööveri mutta kun otetaan huomioon että kahvi rikkoo fysiikan lakeja ollessaan n. 300 – asteista kiehumatta, niin kahvin koskettaessa suun limakalvoja ei voida välttyä kolmannen asteen palovammoilta (järettömät vesikellot kitalaessa ja kielessä) ja näin pokan pitäminen on sangen haastavaa. Olenkin varma että muijalla on keittiössään jonkinlainen avoin portti helvettiin – ns. hellgate – jossa tämä kahjo keittää kahveensa sillä ei normi moccamasterilla saa noin kuumaa litkua aikaiseksi. Ei vaikka kyseessä olisi laitevika termostaatin puolella. Jos luulitte että piippalakki yhdistettynä hornamokkaan oli pahin koettelemus, niin pieleen meni sillä tällä kertaa voiton vei rytmihäiriöt. Katsokaas kun ensimmäistä kupillista kiskaistessani nenästäni kuuluu kirkkaalla pikkulapsen äänellä että ”Hyvää ja rauhaisaa joulua!, niin tottakai siinä tälläisen hullun sydän lyö useamman kerran tyhjää ja käsi kouraisee rintataskua kokeillakseen onko dosetti messissä. On meinaten pari kertaa hallut iskeneet sen tähden etten ole muistanut ottaa aamulääkkeitä ja niinpä pelästyin niiden jääneen nytkin ottamatta. Näkyjen kanssa vielä pärjää mutta kun se jokellus alkaa korvan juuressa niin silloin tulee kiire koska noiden ensimmäisten lauseiden jälkeen sitä pikkuväkeä riittää koko päiväksi ja se tekee elämisestä enemmän kuin hankalaa. Tällä kertaa ei kuitenkaan kyse ollut pikkuväestä, vaan se ämmän kutale oli ympännyt tontun sisään samanlaista elektroniikkaa kuin mitä nukeissa ja pehmoleluissa on. Nehän kallistettaessa tai käännettäessä joko kusevat housuunsa tai rääkyvät vittumaisen kimeällä äänellä ”mamma” tahi jotain muuta veret seisauttavaa mölinää. En siis voinut mitään sille että ensimmäisen huikan aikana punttiin kolahti ryhtevät savet mutta onneksi olin edellisiltana syönyt puolitoista kiloa juustoa joten tuo pikku töhnäpallero oli helppo siivota pois. En tiedä huomasiko pariskunta mitään koska jööti piti aika kolauksen osuessaan pirttikaluston kovaan penkkiin.

Vieraskoreus on ihmisen yksi monista tavoista tai piirteistä mutta sekin voi lähteä lapasesta ja tehdä omasta elämästä hankalaa. Katsokaas kun Kutumäet tietävät minun tupakoivan mutta eivät missään nimessä salli minun käydä ulkorapulla röökillä ja tästä asiasta on oikein tapeltukin koska Kutumäkien mielestä ”siitä ei ole mitään haittaa” ja minun mielestäni taas on. Kunnioitan ihmisiä jotka eivät tupakoi mutta tälle pariskunnalle on turha sanoa ei ja siksipä koitankin rajoittaa sauhutteluni minimiin, korkeintaan yhteen norttiin per vierailu. Ette nimittäin usko kuinka häiritsevää on keskustella kahden ihmisen kanssa jotka istuvat pöydän toisella puolella happipullot selässä ja regulaattorit suussa koristen. Minä kerron viime päivien tapahtumista ja he vastailevat sukeltajien käsimerkein, milloin on peukkua ylös ja milloin mitäkin viittilöintiä. Tuon kessuttelun jälkeen isäntä menee ”katsomaan tuliko pihaan joku” eli hän käy täppäämässä tuvan kattoon asennetun savukaasuimurin täysille, jolloin saa pitää sekä tupeestaan että pöytäliinasta kiinni etteivät ne katoa tuon mustana tuijottavan ja ihan sairaasti humisevan röörin uumeniin. Toinen asia joka ei kylläkään liity vieraskoreuteen mitenkään mutta on hieman häiritsevää, on pakollisen joululaulun veisaaminen ja tämä tapahtuu yleensä kun kahvittelusta on kulunut muutama hetki. Minähän en osaa laulaa eikä minun toisaalta tarvitsekaan, sillä pariskuntaa on siunattu laulunlahjoilla ja he kyllä annattavat tulla keuhkojensa täydeltä. Mikä tekee tästä lauluhetkestä kiusallisen, on rouvan laaja ääniskaala koska tämä pystyy tuottamaan niin korkean ylä – c:n, että se on minun osuuspankin tiskiltä varastamilleni silmälaseille liikaa. Eilen mamma päätti näyttää osaamistaan ”Jouluyö, juhlayö” - biisin merkeissä ja niinhän siinä kävi että ensin lähti pieni särö vasemman linssin yläreunasta mutta eipä aikaakaan kun molemmat linssit paukahtivat samanlaisille railoille kuin kesällä -99, jolloin Vähäsmäen Aatu heitti mua tiiliskivellä suoraan päin näköä luullessaan meikäläistä hollantilaiseksi katsastusmieheksi joka vie siltä vasemman jalan sukan. Aatu kun on hullu ( muuten se kiinnitysketju jolla lasit olivat aiemmin pankin tiskissä kiinni, resonoi muijan kirkumiseen ja värähteli heti perkeleesti roikkuessaan oikeanpuoleisessa pokassa ja pidänkin tätä ilmiötä osasyynä klasieni hajoamiseen). Kotimatka on nähkääs aina perin työläs kun  säröt taittavat maiseman vähän vitun moneksi pikku ikkunaksi ja sen oikean ladun seuraaminen on astetta haastavampaa, joten kait se on taas käytävä Tiimarissa ostamassa oikein kunnon kouruus noita taikaikkunoita joilla miltei näkee ens viikon lottonumerot.




Toissajouluiset jolloin ei mennyt kuin toinen linssi Kutumäen eukon flunssan takia. Ääni kun oli hieman painuksissa.
 Eipä mulla tässä muuta tälle aamulle ja tosiasiahan on että jouluun on enää yhdeksän aamua joten taidankin pysyä pirtillä tämän reilun viikon. Luulen että niin on parempi kaikille.

Hyvää sunnuntaita teille, te rakkaat Luostarin asukit ja muut matkaajat.


Ps. Tuli just tieto että kummilikka tulee hoitoon muutamaksi tunniksi joten palaan myöhemmin astialle. 


Tässä on näitä rinsessan kuvia kun kommalootaan ei voi laittaa kuin enintään 2Mt kuvia ja nämä on reilusti isommat. Siinä on mun silmäteräni sekä eukon että meikäläisen sylissä ja täytyhän mun laittaa yks Lätkiksen kuvakin kun kerran sekin on niin rakas.
 





Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...