sunnuntai 5. tammikuuta 2014

Luostari proudly presents: Kaikkien aikojen laihdutusohjelma nimeltään Swap your life with prepaid – men


Nyt se sitten on keksitty!! Kaikkien aikojen varmin ja käytännöllisin laihdutusohjelma nimeltään Swap your life with prepaid – men. Tästä on tarkoitus tehdä monikansallinen juttu ja siksipä nimikin on käännetty englannin kielelle, joka taisi mennä väärin mutta sillä nyt ei ole mitään merkitystä, nimi kun nimi ja tuo on mielestäni aika myyvä eli houkutteleva. Homma menee kaikessa yksinkertaisuudessaan niin, että minä vaihdan henkilöllisyyttä jonkun paino – ongelmista kärsivän kanssa ja that's it. Se on vähän niin kuin vaihto-oppilasohjelma mutta paljon rankempi. Lentokentällä vaihdetaan passeja, tilinumerot, tehdään muutama muu virallinen valtakirja ja minä annan tälle onnelliselle mun kaikki prepaid – korttini sekä Kelan ja työvoimatoimiston kaavakkeet. Niin ja läjän Hankkijan® haalareita sekä Lätkiksen flexin sekä sen pitemmän talutushihnan pantoineen ja saatanpa vielä lentokoneeseen noustessani huikata että koitahan miekkailla sillä sulla on huomenna aika Kelaan 09.30 sharp ja kaikki kaavakkeet on vielä täyttämättä.

Jessus mutta mä olen viisas. Ensimmäisenä otan kohde - eli markkinointiryhmäkseni amerikkalaiset koska a) ne on mukavia ja b) toisekseen niillä on aivan vitusti rahaa. Joo ja mä pyydän nyt heti anteeksi mun huonoa kielitaitoani mutta toivottavasti ymmärrätte. Voi sentään, siitä tulee hienoa sillä voin aivan helposti nähdä sieluni silmin kuinka laskeudun Teksasiin (kai siellä joku lentokenttä on?) jossa mukava amerikkalaisperhe kohauttaa koneen viereen sellaisella kaksitoista metrisellä limusiinilla millä ne yleensä kaupassa tai viemässä lottoa ja sieltä huikataan sähkötoimisen ikkunan raosta että ”hello ja welcome vaan, you fuckin skinny squirrel – you must be hungry"? Tottakai tuollainen monen tunnin lento pistää nälättämään ja varsinkin kun ottaa huomioon etten ole syönyt mitään moneen päivään kun ei ne siellä yhdessä paikassa osaa tehdä päätöksiä eli no money no funny ja meidän kyläkaupasta loppuivat makaronitkin jo aika päiviä sitten, niin minä ilman muuta huikkaan että "jees jees, is Taco Bell or they bloody golden curves open"?, millä tietenkin tarkoitan McDonaldsin kultaisia kaaria. Mieluusti menisin Taco Belliin koska eikös sieltä saa niitä burritoja vai mitä ihme pötköjä ne on joiden syömisestä paska lentää, haluaisin meinaan testata kestääkö pohjoisen pojan maha oin jykeviä herkkuja. Ei ne muuten burritoja ollut vaan jotain muita mutta kun en saa päähäni niiden nimeä. No sillä nimellä nyt ei ole niin merkitystä, pääasia että saa kerrankin syödä.

Sääliksi käy sitä amerikan kaveria koska tottakai hän ensimmäisenä menee mun Visa electron kourassa lentokentän pankkiautomaatille tarkoituksenaan nostaa rahaa jotta pääsee tänne helvetin lehmänpaskan kyllästämille suomaille. Oh dear, ensimmäinen isku vasten kasvoja tulee jo siinä vaiheessa kun näytölle ilmestyy se tuttu teksti jossa lukee että painu vittuun siitä kerjäämästä, ei tämä mikään SPR:n automaatti ole. Tietää sitä että kaverin on otettava se mun ruutupaperille piirtämä kartta pikku kätöseensä ja lähdettävä liftaamaan kohti pitkospuiden ja kivikkoisten polkujen luvattua maata – tietenkin vesisateessa ja maassa, jossa on niin kusipäisiä autoilijoita ettei ne ota liftareita kyytiin vaikka autossa olisi tilaa Uotilan lapsillekin. Tällä välin minä lojun tyytyväisenä americcalaisessa kahvilassa, sellaisen hienon loosin sohvalla missä paikalle tullut tarjoilijatar tulee kohteliaasti kysymään että ottaisinko vielä Quarterpounderin? No, koska muija ei vielä tunne mua niin annan hänelle anteeksi tämän etikettivirheen ja sanon sujuvalla lontoolla että ”listen m'am (← menikö tuo oikein vai tarkoittaako se äitiä?), put the hole pound or two beacause i ain't came from Finland to play, if you know what i mean? Tottakai täti ymmärtää mitä sanon ja koska ollaan Teksasissa, myyjätär vilkaisee tämän mun uusioperheen isää joka sitten soittaakin ihan uudella Motorolallaan muutamalle tutulleen ilmavoimiin ja eikö vaan läheisestä ilmavoimien tukikohdasta lähde pari F-14 – hävittäjää matkaan. Jaa että miksikö? No kun koko perhe on nähnyt mun vallan saatanan kuivan olemuksen, niin heidän tulee sääli ja sen johdosta mulle ei tarjotakaan mitään kokoon prässättyä jauhelihaa, vaan kunnon Kobe-härästä tehtyjä pihvejä sen burgerin välissä ja tätä far out (← onks tuo lontooks perkele?) Kobeahan ei saa kuin Japanista. No eipä mitään, astetta törkeämpi ilmatilan loukkaus ja ne käy jysäyttämässä mullin nurin somewhere Hokkaidon saarella josta erikoisjoukot käy nappaamassa sen ruhon with Sikorsky helicopter. Mun on pakko laittaa näitä lontoon kielisiä sanoja tähän väliin että amerikkalaiset olisivat paremmin hajulla siitä mitä mä yritän selittää. Viimein kun ne rojauttaa sen mullin ruhon siihen McDonalds'in parkkipaikalle, niin 16 ammattitaitoista kokkia (lennätetty itärannikolta) pistää se lihoiksi ja voi jessus mutta se on hyvää – niin hyvää että kuola valuu jo nyt vaikka istun tässä kasaan painuneella sohvalla.


Meanwhile in Finland tämä mun laihdutuskaveri eli weight loss buddy on saapunut tänne meidän korsuun ja istuu sohvalla ihmetellen tätä helvetin touhua. Eukko tottakai aukaisee oven mutta syventyy heti pelaamaan Facebookin Farmwilleä eikä edes tarjoa kahvia tulokkaalle, sillä meillä on käytäntö että jos et saatana itse saa jääkapista sapuskaa niin kuole sitten perkele vaikka nälkään. Lätkis sen sijaan tekee tuttavuutta uuden kamun kanssa ja syö tämän takin taskuun jääneet Tuc-keksit viimeistä murua myöten. Amerikkalainen kaveri tuumaa ettei tästä tule helvettiäkään ja päättää soittaa kotiin mutta takaisku numero kaksi on selviö. Katsokaas kun hän tunkee mun prepaid-liittymän sim-kortin luuriinsa, niin jo vain tulee ilmoitus että ”valitettavasti puheaikasi on loppunut. Uutta puheaikaa voit ladata Otto-automaateilla tai ostaa R-kioskilta latausseteleitä, tai sitten voit siirtyä sen ja sen operaattorin sivustolle osoitteeseen se ja se piste fi. Hädissään kaveri tempaisee tämän mun läppärin auki ja voi vittu sitä riemua kun näytölle ilmestyy teksti: ”verkkoyhteyttä ei voitu muodostaa, tarkista että internet-yhteytesi on kunnossa tai ettei palomuuri vittuile”. No kyseessä ei ole ongelmaa kytkennöissä eikä palomuurissa vaan siinä, että kaikki data-ajat on taas käytetty loppuun eikä se perkeleen läppäri kelpaa kun verkon painoksi jos sitäkään. Helvetti siis jatkuu ja kaveri vaipuu nyyhkyttäväksi rauniokasaksi mielessään vain yksi ajatus: ”Apocalypse. Now.”

No, kun me sitten kolmen kuukauden päästä odotellaan tätä amerikkalaista kamua palaavaksi sillä samaisella kentällä minne mä tulin ja josta mun olis tarkoitus lähteä takaisin Suomeen, ei mitään kuulu ja pikainen soittokierros tuottaa tulokseksi sen että saadaan tietää kaverin makaavan tiputuksessa eräässä sairaalassa. Syynä käsittämättömän paha aliravitsemus tila ja nestehukka (meillä on ollut vedet poikki jo pitkään), joten perheen isä soittaa yksityiskoneensa kipparille joka sitten lennättää meidät Suomeen ja he pääsevät takaisin kotiinsa. Hyvästelyt on haikeat: perheen isä kierittelee mua kohti paikalle soitettua tilataksia(no en saatana pienempää mahdu), perheen äiti kahden tyttärensä kanssa itkee ja kiittelee vuolain sanoin tästä ihmeteosta jonka tein heidän poikansa hyväksi. Taustalla näkyy kuinka poikaa nostetaan paareilla isän suihkukoneen uumeniin, tippapullot kilisee ja sydänkone hurisee hiljalleen. Vilkutan heille ja pyydän taksikuskilta froteepyyhettä koska hikoilen kun sika.

Hyvää sunnuntaita teille kaikille, te rakkaat Luostarin asukit ja muut matkaajat.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...